Palelee

Avaan verhot.

Se oli virhe.
Tulee entistä kylmempi.

Miten nuo naisetkin
voivat nauraa,
vaikka taivaalta 
sataa jäätä? 

Ei kirkkaankeltaiset kumpparit
melankoliaa mielistele,
ne häikäisee.

Nyt en jaksa nauttia
elämän ironisestakaan kepeydestä.
Vuodenaikojen vaihteluista,
pimeää ja harmaata
aina vaan.

No, sentään 
kurre syyspuuhissaan huvittaa.

Sisällä on kylmä,
villa ei lämmitä varpaita.

Kepeitä multia 
toivotellaan kuolleille. 
Entä meille 
jotka täällä kärvistelevät,
koittavat selvitä tällä matkalla?

Lämmintä juotavaa
ja herkkuja.

Tarkkailija

Mä vain tarkkailen ihmisiä.
On mulla omakin elämä.

On niitä jotka
kulkee ohi,
pysähtyy,
väistyy ennen kuin
ehti kohdalle.
On myös niitä joita
en koskaan tapaa.

Kyllä joskus sattuu,
että katse jää paikalleen.
Ja ne luulee että mä
tuijotan.
Mä vain tarkkailen ihmisiä.

Olemassaolon helppouden vaikeus

Olet.

Käännyn selin.

Oletko vielä siinä?
Jos viisaat sanovat,
että olemassaolo on
havaituksi tulemista.

Ei saa tuijottaa,
se on epäkohteliasta.

Mutta olenko
jos et tuijota?

Tänä yönä

Kissan askelien keveydellä,
villasukkien pehmeydellä
keittiöön ja ikkunaan,
oi, kuutamo.

Pienenkin risauksen
sen kuulen,
pakkanen paukkuu,
hiljainen on kylätie.

Koko raitti nukkuu,
mutta minä en,
edestakaisin kämpässäni
kävelen.

Mietin sitä, mietin tätä,
juon lasin vettä
elämän edellytystä,
ja mietin edelleen.
Ja sitä yhä teen. 

Keväällä

Tyhmän energisille ihmisille
aurinko paistaa,
mutta kenkäni vuotaa
ja ohikulkijat nauraa
päin naamaa.

Ei ole paras mahdollinen päivä.

ooo, mikä ihana kevät,
kun paska lentää,
vesi kastelee,
aurinko sokaisee,
ja talviturkki hikoaa.

Nessupaketit ovat 
taas loppu. 

Vatula

Niin, joskus vain
on niitä päiviä,
kun 
ei 
saa 
otetta.

Rästissä
hommia,
hylättyjä
roskapusseja.
Pinkka
avaamattomia
kirjekuoria.

Antakaa aikaa.

Näkymätön

Valkea maa,
kohmeinen multa,
pureva viima,
jäinen rauha.

Ei kai vaan taas jonkun
kovempi sydän,
ja kovemmat kädet?

Lumiviltin alle,
ihminen tekee pedin.
Voi kun joku vielä
muistaisi herättää.

Ei sentään olla edes
Siperiassa,
ja talvikin on leuto,
miettii ihminen.

Olisipa talviturkki.

Jokainen seppä,
takoo oman onnensa.
Ei ollut voimia nostaa lekaa
eikä vasaraa.

Kun aika loppuu

Kuin jokainen soluni
olisi tiennyt,
mitä toisessa
maailmankolkassa
elettiin.

Kello vierähti seinältä
kolahtaen
kuin kertoakseen,
että joidenkin aika
loppunut on.

Päänsäryn seuraksi
kuului uutinen,
joka tuskin
kipua poistaisi.

Surin teitä,
joita en koskaan
tuntenut.

Caesar

Caligulan jälkeinen aamu,
tahroja muuallakin kuin paperilla,
mustelmia mutta ei verta.

Levännyt härkä,
ei enää pysähtynyt 
kuolonkankeus kasvoilla.

Valkoinen ori ratsastaa jälleen, 
auringonnousua kohtisuoraan,
portaiden yläpäässä
kaksi toistensa tainnuttamaa.

Armo

Aamuni ankeuttajat,
valon myötä vahvistuvat.
Yön synkkyys leviää,
ruton lailla, syövyttää
ennestäänkin haurasta sisintä.

Entä jos koskaan ei
lähdettäisikään
mutkaista tietä näkymättömiin?
Kuljettaisiin vain alamäkiä, 
tai tasaisella pinnalla,
ei vastamäkiä milloinkaan. 
Vain linnunteitä, 
ei lainkaan mutkaisia polkuja,
ei pimeitä kaarteita.
Tasapaksua, tasapäistä.

Entä jos koskaan 
ryhti ei painu.
Oppisinko silloin
ilon? 

Silti ilman siltoja
joutuisin veden varaan,
koska vastarannalle 
on aina päästävä.

Armoa elämälle.